Muistan vieläkin hyvin, kun pienenä lapsena istuimme serkusten kesken katselemassa hienoa piirrettyä, se kertoi koirasta joka halusi kukistaa karhun jonka nimi piirtyi pienen pelokkaan lapsen mieleen ikuisiksi ajoiksi, karhu oli Akakabuto.

 

Myöhemmin, äitimme lainasi kirjastostamme (ihana, ihana kirjasto kun omistit nämä VHS versiot, kuinka paljosta olenkaan velkaa sinun sivistävälle olemassaolollesi) lisää Hopeanuoli kasetteja, joita tuijotimme ja jotka osasimme varmasti ulkoa. AIvan kuten muumien mörkö, Hopeanuolta oli pakko katsoa pelottavuus kertoimesta huolimatta, muistan että asuimme vielä aivan metsän edessä, aivan, edessä. Talomme takana oli heti alkava tiheä metsä, josta pienen mielen tuottaman todellisuuden mukaan saattoi minä hetkenä hyvänsä hyökätä hurja karhu jolla oli vain yksi silmä ja punainen selkä.

Onneksi meillä oli oma hopeanuoli, musta saksanpaimenkoira tosin, mutta kyllä sen olemassaolo oli hieno asia karhun pelkoiselle lapselle.

Tietenkin, vielä tällöin, olin aivan liian pieni ymmärtääkseni että kyseinen piirretty oli Animea. Aivan kuten myöskin kirjastostamme löytynyt, pienelle tytölle sopiva Candy Candy.

Kun Pokemon tuli kuvioihin kolmosen tarjonnasta, se avasi eteeni taas aivan uuden maailman josta en ollut koskaan ollut tietoinen, se sai pienen mieleni käymään sellaisilla kierroksilla että silmiin sattui. Edelleen kun katson sarjaa silloin kun satun tutuilla telkkarin eteen liimautumaan, saatan nauraa huvittuneena sarjan lapselliselle otteelle, mutta toisaalta taas, en voi irrottaa katsettani ruudusta. Nostalginen viehätys olisi kai paras selitys asiaan, mikä selittäisi varmasti senkin että Hopeanuolen suomi dubbeja tulee edelleen katsottua.

Miksi?

Miksi haluan katsoa naurettavan yliammuttua animaatiota ja ääninäyttelyä, oli kieli suomi tai japani. Mikä viehättää siinä että koirat tappavat toisiaan, samalla kun pokemonit kovasti yrittävät kouluttajiensa ajamina tehdä aivan samaa toisilleen mutta verettöminä?

Olen tullut siihen tulokseen että olen vain iso lapsi, joka osaa vajota sen pienen lapsen tasolle, joka aikoinaan nautti kovasti siitä että sai heittäytyä piirretyn vietäväksi eikä tarvinnut ajatella yhtään koulujuttuja, vielä ylä-asteella olisin nauttinut aamuisista nelosen piirretyistä, mutta johtuen aikataulustani ja siitä ettei bussi odotellut niitä jotka jäivät kotiin piirrettyjä katselemaan jäin kokonaan paitsi siitä ilosta ja ankeaan kouluun jossa jouduin kolme vuotta odottamaan että elämäni sai Youtuben tulitikku rasian kokoisesta ruudusta tutustua siihen lapsuuden ihanaan maailmaan, jonka piirretty kuva pystyi minulle tarjoamaan.

Länsimaiset piirretyt eivät enää käyneet, ne olivat liian lapsellisia, kolmen vuoden haavekuvani siitä että pääsisin jonakin päivänä nauttimaan sarjoista jotka sen sijaan että laskevat minut perunan tasolle, haastavat minut ajattelemaan ja katsomaan maailmaa uusista vinkkeleistä. Sen tyhjiön täytti anime, eikä minun tarvinnut pettyä.

Olen jaksanut katsoa Higurashi no naku koro ni 3 kertaa, 3 kertaa ei ehkä kuulosta kovalta saavutukselta, mutta se on ollut nautinnollinen saavutus, samaten kuin Kino´s Jorney, jota en varmasti koskaan kyllästy katsomaan, (vannomatta paras).

Vielä aikuisenakin siis, saan nauttia muustakin kuin Disneyn piirretyistä, toki, pidän suurimmasta osasta Disney tuotantoa sekä muista animaatio elokuvista ja niillä on yhtä tärkeä paikka niin sydämmessäni kuin Hopeanuollella ja Candy Candyllakin. Jokainen haluaa joskus palata siihen hetkeen kun oli vielä lapsi ilman huolia, myönsi sitä tai ei, no minä ainakin myönnän joten ajattelin katsella jonkun omistamistani sarjoista uudestaan ja uudestaan ja etsiä sitten uusia.

 

(Jos olet sitä tyyppiä joka ei myönnä, tässä hyvä vinkki, valitse lempi piirroselokuvasi, etsi sukulaislapsi jonka saat ylipuhuttua katsomaan juuri sen elokuvan/sarjan ja pistä pyörimään, jos joku tulee utelemaan sanot vain ettei kyseinen lapsi halunnut katsoa yksin joten olet seurana, ole vielä vähän liian innostuneen näköinen kuin muka olisit lapsen innostuksen mukana, menee varmasti läpi ;)  )