Tulipa katsottua kun olen Blade elokuvien fani (kolmos elokuvaa ei ole olemassa. Piste!)

Katsoin kaikki 12 jaksoa enkä vain muutamaa alkupuolen koska mielestäni arvostelua on huono tehdä kun ei voi arvostella kokonaisuutta.

Mitä sanoa ensimmäisenä, kun mitään ei jäänyt oikein mieleen animesta, paitsi sen keskinkertainen kamaluus. Ihan ok se oli jos tykkää löyhästä juonesta ja ihan kivasta toiminnasta, eikä japanilainen ääninäyttely haittaa hieman amerikkalaisen oloisessa animessa. 

Hieman hahmoista sarjassa, jos et halua tietää älä lue tätä osaa. 

Pakollinen naishahmo Makoto: Rasittava nainen, me kaikki tiedämme tämän stereotyypin, ainut hieman positiivinen puoli oli se etti tämä nainen ollut aivan täysin avuton, vaan osasi muutaman hyvän liikkeen. Muuten täysin turha hahmo. Jos katsotte animen kuvitelkaa ettei häntä olekaan siinä niin ymmärrätte. 

Muut mieleenpainuneet hahmot olivat toisen jakson poliisi. Miksi tämä mies oli vain yhden jakson ajan mukana! Miksi? Tämä mies oli mielenkiintoinen. Eräs puhdasrotuinen vampyyri jossa olisi ollut ainesta hienoon hahmoon mutta tälle ei annettu siihen mitään mahdollisuuksia. Miksi?

Viimeisissä jaksoissa mukaan tullut samurai mutantti. Tässä hahmossa oli kiteytettynä kaikki sankarin vastustajan kliseet mitä ikinä löytää ja koska olen juuri tällainen sivuhahmo rakastaja, pidin hahmosta kaikkien kliseinee, kiiluvat silmät, kyllä. Pitkät ihastuttavat tummat hiukset, kyllä. Ylpeä asenne, pakko voittaa sankari ja olla paras, kyllä. Pukeutuu typerästi mutta saa sen näyttämään uber coolilta, kyllä. (HUOM! tämä hahmo oli sarjan pakollinen bishie!)

Pahis, voi luoja. Klisee, klisee, klisee. Miksi, miksi niin iso ja typerä takki? Hahmoa yritettiin kai inhimillistää taustatarinalla joka oli ihan ok, mikä se ongelma sitten olikin. Se oli niin vanha ja arvattava taustatarina että sen voi skipata huoletta ylitse sarjaa katsoessa koska me tiedämme sen jo valmiiksi. Sekin yritys siis meni vikaan, onneksi olkoon.

Muista hahmoista en sano mitään enempää koska jos katsotte sarjaa huomaatte itse mitä tarkoitan jos sanon että kaikki on jo nähty ja mitään uutta ja ihmeellistä ette tule näkemään.

Ainut naurun aihe minkä sain oli kesken, muistaakseni, kolmannen jakson oli tämä: Blade on juuri puhumassa jotain hyvin eeppistä (dialogi jonka olemme kuulleet tuhansissa animeissa ennekin) kun saan päähäni yht äkkiä kuvitella hahmon puhumassa syvällä espanjalais mies äänellä. Tämä, olisi ollut eeppistä. Eipä tämä siis huumorisarjaksi ollut tarkoitettukaan mutta kuka tahansa joka on katsellut espanjalaisia saippuaooppera sarjoja ymmärtää vitsin. 

Ääninäyttelystä: 

Alan ammattilaisia, mutta selvästikään tähän osaan ei oltu panostettu ainakaan liikaa, kaikki dialogit hoidettiin ja se siitä. Ei tunnetta tai jotain sen matkimista. Häiritsevää oli että joka kerta kun Blade avasi suunsa mieleeni nousi kuva Alucardista animesta Hellsing... Häiritsevää. Makoton ääni on kammottava, se toimii joissain kohdissa mutta eniten se vain ärsyttää. Löydätte varmasti sarjasta hienoja ääniä mutta lähinnä ne viihdyttävät vain tunnistamis leikkinä. Välillä dialogia jopa oikein hävettää kuunnella kun se tuntuu niin lattealta ja tuntuu että ääninäyttelijöitäkin hävettää miksi he tekivät äänet äkkiä, nappasivat palkkionsa ja hyökkäsivät ulos heti kun mahdollista.

Tunnelma: Devil may cry, jos olette nähneet kyseisestä pelisarjasta tehdyn animen ymmärrätte. Värimaailma on synkkä veri kiiltää kauniisti ja suurin osa toiminnasta tapahtuu yöllä. Se mikä tunnelman latistaa totaalisesti on halpa animaatio ja sitäkin halvempi musiikki. Se ei sykähdytä eikä sävähdytä missään kohtaa ja on yhtä latteaa kuin sarjan animaatio. En ole pitkään aikaan nähnyt missään ihan näin tylsämielisesti tehtyä animaatiota. 

Loppupäätelmä: Blade animesta ensimmäisenä mieleen tulee tämä. Amerikkailaisille tehty animaatio japanilaisilla kliseillä. Ensimmäisenä mieleeni tulee, onko tämä japanilaisten käsitys amerikkalaisesta animaatiosta. Koko sarja on yhtä keskinkertaisuutta ja japanilainen ääninäyttely tuntuu jopa häiritsevän. Kerrankin, halusin katsoa jonkin sarjan englanniksi, ehkä nämä olisivat saaneet siihen eloa ja enemmän amerikkalaisuuden tuntua, jolloin se sarja olisi ollut luonnollisempi katsoa. Japanilaisilta odottaa tietynlaista laatua ja eeppisyyttä. Varsinkin Madhouselta, joka on tuottanut monta hyvää synkempää sarjaa. Olisi luullut että Blade hahmossa olisi ollut potentiaali moninkertaisesti parempaan. Viihdyttävä sarja on jos omistaa sen verran huumoria että jaksaa nauraa sen kliseille tai on pieni masokisti. Suositella en voi kuin sellaisille jotka haluavat toimintaa ja jotain mukavaa ajanvietettä. Olihan sitä kiva katsoa. 

 Ensin raivosin, raivoan edelleen. 

Mielestäni upein asia ikinä Devil May Cry sarjassa on ollut sen päähahmo. Dante, joka sarjan edetessä vanhenee ja muuttuu kypsäksi mutta säilyttää äärettömän mustan huumorinsa ja asenteensa.

Ja mitä sitten tapahtuu, otetaan askel taaksepäin, tehdään Dantesta muodinmukainen Emo/gootti/Punk rockari. EI!

Sanon minä. 

Moni muu on innoissaan ja onnellinen muutoksesta, mutta minä en, en fanina joka ihastui pelin asenteeseen, juuri siihen Dantemaisuuteen ettei tarvitse orjallisesti miellyttää muita, vaan luoda jotain omaa uutta ja hienoa. Mitä me saamme uudessa DMC:ssä?

Selityksiä siitä ettei Dante ole tarpeeksi siisti nykyaikaan, paras lause oli mielestäni "Se mikä oli siistiä 12 vuotta sitten, ei ole siistiä enää"

Ei ei olekaan, eikä siitä koskaan pelisarjassa ollutkaan kyse. Dante ei menestynyt siksi että oli sellainen sankari johon pystyi samaistumaan, vaan sellainen sankari, jota kykeni katsomaan ylöspäin, jolle kykeni nauramaan. Ei heppu joka miellyttää muita ja haluaa hyväksyntää, sillä sitä minusta uusi Dante kinuaa. Pitäkää minusta. Olen siisti, olen juuri sellainen jota te voitte ymmärtää, jos minulla on paha oli ja teen pahoja asioita olen kuin te, eikö niin?

EI

Minä haluan takaisin vanhan Danteni, sen jolla oli siisti pelata, sen miehen, jota pidin suurena esikuvana. Miehenä, vaikka Dante ensimmäisissä peleissään on hyvin "nättipoika" tyylinen, hänellä on kuitenkin kulmikas leuka, syvälle painuneet silmät sekä miehekäs kroppa, ei uusi L tyylinen amerikkalais sekoitus. 

Dante oli mies, jopa 3 osassa hän oli enemmän äijä kuin nykyinen Dante joka näyttää pahalta pojalta, mikä aiheuttaa sen ettei häntä kykene ottamaan tosissaan, henkilökohtaisesti jos ne kaksi laitetaan vierekkäin, tai vaikka nelosen jo vanhentunut ja resuinen Dante, ottaisi kainalooni ehdottomasti 3 sekä 4 Danten, viidennen osan Dante saisi jäädä yksin itkemään, kuuntelemaan uniklubia ja viiltelemään ranteitaan lusikalla, sori vaan vihainen taiteilija/punkkari Dante, tämä kirjoittaja haluaa kunnon makkaraa, en tarvitse herkkää pahaa poikaa, vaan miehekkään miehen jonka ei tarvitse ottaa itseään tosissaan, koska kukaan muukaan ei ota.

Kuuntelisin mielelläni eriäviä mielipiteitä, tosin saatan olla hieman tulisieluinen tässä asiassa, ymmärrän kyllä muutoksen, mutta miksi sen pitää olla näin radikaali vain siksi että jonkun tahvon mielestä Dumbo (Daniel Graig) on hyvännäköinen äijä, mitä hän ei Todellakaan ole eikä tule koskaan olemaan.

Nyt kuitenkin haluan mennä sänkyyn ja itkeä itseni uneen. 

Tässäpä hieman mielipiteitäni:

Sarja jätti sellaisen kummallisen maun, kuin olisi juonut ihan tavallista punaviinia, jossa on vahva maku, mieleenpainumaton jälkimaku ja tajuat että punaviiniin on sekoitettu P****a, ja pidät siitä silti. 

Tämän ei ollut tarkoitus olla loukkaava, sellainen olo vain jäi, ekat jaksot olivat tylsiä (HUOM. minulle loppu oli jo spoilattu :( ) sitten mielestäni animaatio muuttui paremmaksi (tai juoni kiinnostavammaksi) ja oli taas mukavaa katsoa, sitten Makoto muuttuu käveleväksi Adonikseksi. 

Animessa oli paljon hyvää, ihmissuhteet olivat todellisia, tosin HYVIN yliammuttuja, mutta siinä mielessä todellisia, että kun Makoto mietti myöhemmin pitävänsä enemmän toisesta enemmän ja ajattelee ensimmäisen olevan virhe, (ainakin minä) pystyy samaistumaan siihen hyvin vaivalloiseen tunnelmaan joka kasvaa kun ongelmaa ei kohdata, eli erota siitä ensimmäisestä. 

Hommassa oli hieman tekemisen makua, eli se että nämä kaikki hahmot on nyt saatava mahtumaan ja pakko sovittaa juuri tällaiseen rooliin. Mikä haittaa juonellisesti kovasti sillä hyppää alituiseen silmille. 
Hahmot olivat ärsyttäviä, mutta jokaisessa oli paljon sellaista mitä on helppo löytää itsestään tai toisista, juuri ne ärsyttävyydet joita joudumme aina välillä sietämään, valitettavan usein.

Musiikki oli hieman köykäistä, osa kappaleista jotka soivat väliin olivat ainakin sanojensa myötä osuvia ja hyviä, mitä ei voi sanoa alkukappaleesta jonka harvinaista kyllä, hyppäsin aina ilolla ylitse. 

Sarjan paras puoli on koukuttavuus ja sen hieman "synkkä" tyyli, toisin kuin muissa monissa Harem animeissa joissa aurinko paistaa ja saa kaikki värit kirkkaammiksi kuin koskaan, School dayssa kaikki on tummaa ja hillittyä, olematta kuitenkaan "angstia". Joka jakson jälkeen oli pakko nähdä, kuinka MAkoto nyt onnistuu luikertelemaan tilanteestaan ulos tällä kertaa. Mikä ainakin allekirjoittaneen piti katsomassa loppuun asti. 

Lopun "yllätyksellinen yllätyksettömyys" oli mielestäni vain hieno plussa. Mitäpä muuta olisitte rehelisesti sanoen odottaneet?

 

Näin kommentoin Animewatcherin sivuilla. 

Mitäpä siihen lisäämään. Kertokaa tekin, mitä mieltä olitte?

Mieluiten ainakin kolmen lauseen viestejä enkä hyväksy kommentteja Jotka sisältävät vain yli 50% kirosanoja.

Pahoittelen näin toiseen kirjoitukseeni huonoa äidinkielen osaamistani. 

En ole koskaan oikein tottunut pilkkuihin tai oikeinkirjoitukseen, kun asia tulee nopeammin kuin  mitä ehdin tarkistaa.

 

Mutta tosiaan, vanhassa vara parempi. Kärsin tässä ajoittain ja usein, tarjonnan tungoksesta, mitähän sitä katsoisi, juuri alkoi uusi hieno sarja (anime) josta kaikki puhuvat, en halua katsoa niin suosittua, mutta juoni kuulostaa kyllä tarpeeksi erikoiselta makuuni. Enkä kykene päättämään, en halua mennä muiden mukana, katsoa sitä samaa ja hehkutella samoja asioita, haluan antaa asioiden kypsyä, esimerkkinä Haruhi Suzumiyan 2 kausi. 

Odotin aikani ennen kuin vasta katsoin sen, viidennen Endless eightin kohdalla olin jo niin koukussa ettei paremmasta tietoa, olin onnellinen että olin valinnut katsovani sen nyt. Sitten, näin kuinka ihmiset olivat vihaisia sellaisesta päätöksestä kuin pyörittää aikaluuppia ympäri ja ympäri, iloni ei hälventynyt, päinvastoin, tajusin olevani yksi niitä harvoja joista tämä oli maailman paras keksintö ja ansaitsisin mitalin siitä.

Mutta enemmistö oli sitä mieltä että turhaa tuhlausta. 

Kummin parempi. Olenkohan vain outo? Asia on tietenkin sanomatta selvää, olen vain liian vanha. 

Eräs kaverini totesi kerran kun kysyin "Joko pelasit Final Fantasy VII:tä" 

Vastaus oli tämän suuntainen. "En, en oikein tykkää kun grafiikka on niin vanhaa, haluaisin että siitä tehtäisiin parempi versio niin pelaisin"

Tämähän oli vanhalle fanille pyhäinhäväistys ja heti olin puolustamassa klassikkoa. Ehkä tämä mieltymys vanhuuteen ja kaikkeen vanhaan, saa minut katsomaan animea, joka ei ollut kopio, kopiosta joka oli kopioitu jostakin. Kyllä tänäkin päivänä tulee vastaan omalaatuisia ja hienoja sarjoja, joihin syvennyn myöhemmin. 

Listani kärjessä animet joita haluan katsoa, 

GTO

The vision of escaflowne (pahoittelen kirjoituvirheitä)

Gundam (-79)

Cowboy bepop

ja lista jatkuu. 

Tämä oli vain raapaisu ja huomaan ajautuvani vanhoihin sarjoihin, ehkä joku lapsuuteni haamu kummittelee niissä ja nostaa esiin sellaisia asioita jotka tuovat mieleen ihanan lapsuuden.

Koska listani on noin lyhyt, toivoisin siihen lisäystä ja suositteluja lukijoilta. Sarjaa, joka on ainakin 10 vanha. Vanhempikin, josta voin nauttia ja katsella laatua, jota tietokone parantaa, muttei korvaa, vanha tekniikka tehdä käsin saattaa olla huonompi ja antiikkisempi, mutta se on myös ihmisläheisempi ja lämpimämpi, kaikki kiitos uusille visuaalisille ulottuvuuksille, mutta muovisuus ja halpa tuotanto, älä pilaa minun nautintoani hyvästä sarjasta. Vaikkakin itse perehdyn enemmän juoneen ja hahmoihin, mutta silmäkarkki ei koskaan ole pahasta.

Muistan vieläkin hyvin, kun pienenä lapsena istuimme serkusten kesken katselemassa hienoa piirrettyä, se kertoi koirasta joka halusi kukistaa karhun jonka nimi piirtyi pienen pelokkaan lapsen mieleen ikuisiksi ajoiksi, karhu oli Akakabuto.

 

Myöhemmin, äitimme lainasi kirjastostamme (ihana, ihana kirjasto kun omistit nämä VHS versiot, kuinka paljosta olenkaan velkaa sinun sivistävälle olemassaolollesi) lisää Hopeanuoli kasetteja, joita tuijotimme ja jotka osasimme varmasti ulkoa. AIvan kuten muumien mörkö, Hopeanuolta oli pakko katsoa pelottavuus kertoimesta huolimatta, muistan että asuimme vielä aivan metsän edessä, aivan, edessä. Talomme takana oli heti alkava tiheä metsä, josta pienen mielen tuottaman todellisuuden mukaan saattoi minä hetkenä hyvänsä hyökätä hurja karhu jolla oli vain yksi silmä ja punainen selkä.

Onneksi meillä oli oma hopeanuoli, musta saksanpaimenkoira tosin, mutta kyllä sen olemassaolo oli hieno asia karhun pelkoiselle lapselle.

Tietenkin, vielä tällöin, olin aivan liian pieni ymmärtääkseni että kyseinen piirretty oli Animea. Aivan kuten myöskin kirjastostamme löytynyt, pienelle tytölle sopiva Candy Candy.

Kun Pokemon tuli kuvioihin kolmosen tarjonnasta, se avasi eteeni taas aivan uuden maailman josta en ollut koskaan ollut tietoinen, se sai pienen mieleni käymään sellaisilla kierroksilla että silmiin sattui. Edelleen kun katson sarjaa silloin kun satun tutuilla telkkarin eteen liimautumaan, saatan nauraa huvittuneena sarjan lapselliselle otteelle, mutta toisaalta taas, en voi irrottaa katsettani ruudusta. Nostalginen viehätys olisi kai paras selitys asiaan, mikä selittäisi varmasti senkin että Hopeanuolen suomi dubbeja tulee edelleen katsottua.

Miksi?

Miksi haluan katsoa naurettavan yliammuttua animaatiota ja ääninäyttelyä, oli kieli suomi tai japani. Mikä viehättää siinä että koirat tappavat toisiaan, samalla kun pokemonit kovasti yrittävät kouluttajiensa ajamina tehdä aivan samaa toisilleen mutta verettöminä?

Olen tullut siihen tulokseen että olen vain iso lapsi, joka osaa vajota sen pienen lapsen tasolle, joka aikoinaan nautti kovasti siitä että sai heittäytyä piirretyn vietäväksi eikä tarvinnut ajatella yhtään koulujuttuja, vielä ylä-asteella olisin nauttinut aamuisista nelosen piirretyistä, mutta johtuen aikataulustani ja siitä ettei bussi odotellut niitä jotka jäivät kotiin piirrettyjä katselemaan jäin kokonaan paitsi siitä ilosta ja ankeaan kouluun jossa jouduin kolme vuotta odottamaan että elämäni sai Youtuben tulitikku rasian kokoisesta ruudusta tutustua siihen lapsuuden ihanaan maailmaan, jonka piirretty kuva pystyi minulle tarjoamaan.

Länsimaiset piirretyt eivät enää käyneet, ne olivat liian lapsellisia, kolmen vuoden haavekuvani siitä että pääsisin jonakin päivänä nauttimaan sarjoista jotka sen sijaan että laskevat minut perunan tasolle, haastavat minut ajattelemaan ja katsomaan maailmaa uusista vinkkeleistä. Sen tyhjiön täytti anime, eikä minun tarvinnut pettyä.

Olen jaksanut katsoa Higurashi no naku koro ni 3 kertaa, 3 kertaa ei ehkä kuulosta kovalta saavutukselta, mutta se on ollut nautinnollinen saavutus, samaten kuin Kino´s Jorney, jota en varmasti koskaan kyllästy katsomaan, (vannomatta paras).

Vielä aikuisenakin siis, saan nauttia muustakin kuin Disneyn piirretyistä, toki, pidän suurimmasta osasta Disney tuotantoa sekä muista animaatio elokuvista ja niillä on yhtä tärkeä paikka niin sydämmessäni kuin Hopeanuollella ja Candy Candyllakin. Jokainen haluaa joskus palata siihen hetkeen kun oli vielä lapsi ilman huolia, myönsi sitä tai ei, no minä ainakin myönnän joten ajattelin katsella jonkun omistamistani sarjoista uudestaan ja uudestaan ja etsiä sitten uusia.

 

(Jos olet sitä tyyppiä joka ei myönnä, tässä hyvä vinkki, valitse lempi piirroselokuvasi, etsi sukulaislapsi jonka saat ylipuhuttua katsomaan juuri sen elokuvan/sarjan ja pistä pyörimään, jos joku tulee utelemaan sanot vain ettei kyseinen lapsi halunnut katsoa yksin joten olet seurana, ole vielä vähän liian innostuneen näköinen kuin muka olisit lapsen innostuksen mukana, menee varmasti läpi ;)  )